Aarteiden ja aatteiden Silkkitie
Kiinan valtapyrkimykset vaikuttavat Aasiassa tehtävään lähetystyöhön.
Tuhansia rakennushankkeita eri puolilla Euraasiaa ja osin myös muilla mantereilla. Satamia, sähköverkkoja, datakeskuksia, maanteitä, raideyhteyksiä Kiinasta Keski-Aasiaan, Lähi-itään ja Eurooppaan…
Kiinan johtaja Xi Jinpingin syyskuussa 2013 esittelemä Kiinan ja Keski-Aasian talousvyöhyke on kasvanut valtavaksi infrastruktuurityömaaksi.
Viralliselta nimeltään hanke on ”Vyö ja tie”. Tarkoituksena on lisätä kansojen välistä vuorovaikutusta, poistaa kaupan pullonkaulat ja tuoda vaurautta mukaan liittyville maille.
Muinaisen Silkkitie-verkoston hengessä hanketta on kutsuttu myös Uudeksi Silkkitieksi ja Silkkitien talousvyöhykkeeksi. Koko projektin hintalapuksi on arvioitu tuhansia miljardeja euroja.
Lännessä hanke on nähty lähinnä Kiinan pyrkimykseksi sitoa muita maita itseensä ja päästä hyötymään niiden luonnonvaroista.
Historian esimerkki
Antiikin ja keskiajan Silkkitie-reitit yhdistivät toisiinsa Kiinan, Intian, Lähi-idän ja Euroopan. Reittejä pitkin idän ja lännen välillä kulki monenlaisia tuotteita silkistä keramiikkaan ja turkiksista mausteisiin.
Samalla välittyivät tekniset innovaatiot, kuten ruudin ja lasin valmistus, sekä monenlaiset aatteet. Kauppiaiden mukana levisivät esimerkiksi manikealaisuus, zarathustralaisuus, kungfutselaisuus, kristinusko ja islam. Kiinaan kristinusko saapui jo 600-luvulla.
Nykyään näiden kauppareittien alueella asuu yli puolet maailman väestöstä. Alueen julkisuuskuvaa leimaavat etninen ja uskonnollinen värikylläisyys mutta myös monet ongelmat. Slummiasumisen näköalattomuus, saasteet ja luonnonkatastrofit heikentävät miljoonien ihmisten elämänlaatua, samoin vähemmistöihin kohdistuvat vainot ja muut ihmisoikeusloukkaukset. Poliittisesti monet maat ovat itsevaltaisia.
Leimallista muinaisten Silkkiteiden alueelle on myös keskushallintojen heikko kontrolli syrjäseuduista, sanoo Ulkopoliittisen instituutin vieraileva johtava asiantuntija Olli Ruohomäki. Hän puhuu ”hallitsemattomien alueiden kaaresta”, joka ulottuu eteläisestä Aasiasta Lähi-idän kautta Pohjois-Afrikkaan ja siitä kohti Sahelin aluetta ja Afrikan sarvea.
– Syrjäseuduilla valtaa pitävät erilaiset aseistetut ryhmät. Niiden ja hallitusten välinen jännite tuottaa kuohuntaa maiden sisällä, synnyttää pakolaisuutta ja aiheuttaa epävakautta myös naapurimaihin.
– Toisaalta alue on hyvin monimuotoinen ja dynaaminen. Siellä on iso väestöpohja, kehittyviä talouksia sekä valtavat luonnonvarat. Lisäksi alueen sijainti on strategisesti tärkeä. Kaikki se kiinnostaa Kiinaa.
Kamerat kohti toisinajattelijoita
Kiinan kommunistijohdolle kaikenlainen epävakaisuus on kauhistus. Xi Jinpingin valtakaudella maasta on tullut totalitaarinen valvontayhteiskunta, jossa kansalaisten elämää seurataan herkeämättä. Mahdolliset häiriköt pyritään tunnistamaan jo ennen kuin he ehtivät aiheuttaa ongelmia.
Vyö ja tie -hankkeen onnistuminen ja sen lupaamat hyödyt, kuten raaka-ainekuljetusten sujuvuus, edellyttävät myös muilta mailta poliittista vakautta. Kiina onkin pyrkinyt vastaamaan tähän muun muassa korostamalla terrorismin torjunnan merkitystä Keski-Aasiassa.
Lisäksi apua on etsitty digitalisaatiosta. Osana Vyö ja tie -hanketta kiinalaisyhtiöt asentavat kumppanimaihin paitsi valokuitukaapeleita ja 5G-verkkoja myös valvontakameroita. Kymmenet Aasian ja Afrikan valtiot Kambodžasta Kirgisiaan ja Keniaan ovat ostaneet Kiinalta samaa valvontatekniikkaa, jota maa käyttää omia kansalaisiaan kohtaan. Samalla valtiot ovat kopioineet Kiinalta nettiliikennettä ja somepalveluja rajoittavia lakeja.
Kehitys on herättänyt huolta ihmisoikeusjärjestöissä.
Kiinan kaltaiseen totaaliseen valvontaan näissä maissa on onneksi vielä matkaa, Ruohomäki sanoo.
– Siihen tarvittaisiin hyvin toimivia ja vahvoja valtionhallinnon instituutioita. Sellaisia näissä maissa ei ole ja tuskin tuleekaan olemaan, vaikka se jonkun diktaattorin päiväunelma olisikin. Yhteiskunnallinen kudelma näissä maissa on niin erilainen kuin Kiinassa.
Valvontakameratekniikan myymisestä huolimatta totalitarismi itsessään ei ole Pekingin vallanpitäjien vientituote, Ruohomäki huomauttaa.
– Kiinalle on sinänsä yhdentekevää, millainen hallinto sen kumppanimaissa on, kunhan Kiinan omat strategiset intressit toteutuvat.
Uhkia ja mahdollisuuksia
Nykyään muinaisten Silkkiteiden alueella elää maailman suurin kristillinen vähemmistö, noin sata miljoonaa kiinalaiskristittyä, mutta myös valtaosa niistä, jotka eivät vielä ole kuulleet evankeliumia.
Lähetystyön kannalta Kiinan Vyö ja tie -hankkeessa on nähty sekä uhkia että mahdollisuuksia, kertoo Kylväjän lähetysjohtaja Jukka Kääriäinen. Hän on asunut elämästään 25 vuotta Taiwanilla, puhuu sujuvaa kiinaa ja seuraa Aasian tapahtumia tiiviisti.
Hankkeeseen sisältyvät evankeliointimahdollisuudet liittyvät erityisesti ihmisten liikkumisen lisääntymiseen ja digitalisaatioon.
– Aasiassa on monia alueita, joissa ihmiset ovat erittäin sulkeutuneita evankeliumia kohtaan, mutta kun he muuttavat kotiseutunsa ulkopuolelle, he ovat hämmästyttävän avoimia evankeliumille. Tämä on yksi 2000-luvun merkittävimmistä ilmiöistä lähetyksen kannalta ja näkyy meidänkin työalueillamme.
Digitalisaatiota ovat hyödyntäneet esimerkiksi Kiinan seurakunnat, jotka ovat olleet netin ja sosiaalisen median sovellusten käytössä selvästi länsimaisia kumppaniyhteisöjään pidemmällä.
– Myös monissa vahvoissa muslimimaissa digitalisoituminen ja älylaitteiden yleistyminen on mahdollistanut sen, että tavalliset ihmiset saavat helpommin ja vapaammin tietoa ulkomaailmasta ja myös kristinuskosta, Kääriäinen sanoo.
– Iranissa on tällä hetkellä ehkä nopeimmin kasvava kristillinen yhteisö koko maailmassa. Yhteisö toimii käytännössä täysin maan alla, ja kasvu perustuu suurelta osin nettiin ja someen.
Nyt tähän kaikkeen kohdistuu uhkia, kun useat maat ovat asettaneet netin ja sosiaalisen median palveluille teknisiä ja juridisia rajoituksia. Pahin tilanne on Kiinassa, jossa monet seurakunnat raportoivat viime vuonna sosiaalisen median pienryhmien ja jumalanpalveluslähetystensä osallistujamäärien romahtamisesta.
Ristiriitaisia vaikutuksia liittyy myös Vyö ja tie -hankkeen tarjoamiin työpaikkoihin. Kiinan seurakunnat ovat lähettäneet eri puolille maailmaa tuhansia lähetystyöntekijöitä, ja useimmat heistä työskentelevät niin sanottuina teltantekijöinä eli todistavat uskostaan varsinaisen palkkatyönsä ohessa.
Jukka Kääriäisen mukaan moni näistä lähetystyöntekijöistä on löytänyt työpaikan juuri Vyö ja tie -hankkeen rakennusprojekteista.
– Hankkeen kautta Kiinan valtio siis vie kristittyjä työntekijöitä maailmalle.
Toisaalta hanke itsessään voi myös sumentaa kiinalaiskristittyjen todistusta, kun paikalliset ihmiset luulevat, että myös kristityt työntekijät edustavat Kiinan valtion poliittisia pyrkimyksiä.
Voiko Kiina muuttua?
Marraskuussa Kiinassa nähtiin poikkeuksellisia mielenilmauksia, joissa protestoitiin tiukkoja koronarajoituksia vastaan ja vaadittiin jopa presidentti Xin eroa ja kommunistipuolueen valta-aseman kumoamista. Hallinto vastasi protesteihin marssittamalla kaduille poliiseja ja löysentämällä koronapolitiikkaansa.
Olli Ruohomäki ei usko, että Kiinan mielenilmaukset johtavat isoihin muutoksiin. Vaikka Xi tovereineen antoi periksi koronarajoituksissa, he ovat todennäköisesti valmiita koviinkin otteisiin valtansa säilyttämiseksi.
Myöskään kansalaisten enemmistöllä ei toistaiseksi näytä olevan suurta paloa ihmisoikeuksien toteutumista tai systeemin muuttamista kohtaan. Sama koskee Aasian muitakin autoritaarisia maita.
– Toki siellä on koulutettua nuorempaa polvea, joka haluaa muutosta, kuten esimerkiksi Iranissa. Silti niin kauan kuin autoritaarinen hallinto kykenee tuottamaan talouskasvua, demokratian jano ei ole päällimmäisin juttu.
Se, kuinka laajasti Kiinan Vyö ja tie -suunnitelmat lopulta toteutuvat, jää nähtäväksi. Aasian merkitys maailmassa kuitenkin tulee vahvistumaan, lähetysperheen lapsena Thaimaassa varttunut Ruohomäki toteaa.
– Samalla Etelä-Aasia nousee haastamaan Kiinaa. Erityisesti Intian painoarvo nousee koko ajan.
Teksti: Heikki Salmela
Kuvat: IMB
Artikkeli on julkaistu Kylväjä-lehdessä 1/23.
Lue lisää:
