”Jeesuksen seurassa uskomukseni uudistuvat”
Virittäydy pääsiäiseen samaistumalla Pietarin tunnelmiin Jeesuksen kieltämisen jälkeen, kun Pietari palasi lähtöpisteeseen katastrofaalisen epäonnistumisensa jälkeen.
Vallitsi arvokkaan hiljainen tunnelma. Tapahtumat Jerusalemissa ja nyt täällä järvellä olivat olleet niin häkellyttäviä, että sanat olivat kaikilta vähissä. Järki yritti käsittää uutta todellisuutta, josta kuulemamme ja näkemämme todistivat.
On se todella Jeesus, joka tässä nuotiolla syö kalaa kanssamme. Niin tavallisena, niin rauhallisena, kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunutkaan. Kalaakin oli hänellä hiilloksella valmiiksi paistumassa omasta takaa. Siihen hänen eväidensä viereen saimme laittaa omamme. Häneltä saatuna nekin, mykistävän ihmeen kautta.
Tässä Jeesus on nyt seurassamme tietäen kaiken sen, mikä on takana. Miten karvaasti olimmekaan kaikki hänet pettäneet. Toisin kuin ennen, ei tee nyt mieli avautua ajatuksistani. Ei ole mitään sanottavaa. Tulin tänne järvelle kalaan, minkä varmuudella tiesin osaavani kaiken sen katastrofaalisen epäonnistumisen jälkeenkin. Ja sitten tälläkin Jeesus näytti, että ilman hänen neuvoaan vaivannäköni ei tuota tulosta.
Vaitonaisena istun nuotiolla, pää painuksissa ja kepillä maahan piirrellen. Vilkuilen syrjäsilmällä Jeesusta. Miten tästä on oikein tarkoitus jatkaa elämää eteenpäin? Entiseen ei ole enää paluuta ja tulevasta en osaa mitään ajatella. On tyhjä olo ja outo tunne, että tähän neuvottomuuden tilaan minun oli tarkoitus tullakin. Kaipaan Jeesuksen ystävyyttä ja läheisyyttä, mutta en tohdi sanoa hänelle mitään.
Sitten Jeesus kutsuu minut luokseen. Nytkö se moittiminen alkaa, ajattelen.
Ensin tulee vertaileva kysymys minun ja toisten rakkaudesta häntä kohtaan. Yllätyn. Samalla huomaan hänen käyttävän syntymänimeäni, ei häneltä saamaani arvonimeä kallio. Oliko tämä kaikki siksi, että ehdin aiemmin vakuuttaa Jeesukselle, että jos muut pettäisivätkin hänet, minä en niin tekisi? En osaa kuin kuiskata vastaukseni hänen suureen kysymykseensä kaiken uhraavasta, jumalallisesta rakkaudesta, että ei ole minusta siihen. Vain ystävän rakkaudella kykenen häntä rakastamaan. Tämä tuntuu riittävän Jeesukselle, sillä hän sanoo silloinkin tarvitsevansa minua toisten ruokkimiseen. Sitten kuulen saman kysymyksen uudestaan. En vieläkään voi luvata hänelle muuta kuin ystävän rakkautta. Mutta sekin tuntui käyvän: voisin paimentaa toisia.
Lopulta Jeesus kysyy minulta, rakastanko häntä ystävän rakkaudella. Tulen surulliseksi, sillä tiedän kipeän tarkasti, että muutama päivä aiemmin kielsin hänet. Pystyn vain sanomaan, että hän tietää jo kaiken. Ei minusta ole muuhun kuin ystävän rakkauteen.
Hämmästyttävää on, että silloin saan tehtäväksi ruokkia niitä, jotka synnyttävät ja kasvattavat seuraavaa polvea. Vasta nyt ymmärrän, että en voi enkä enää edes halua laskea mitään itseni varaan. Kaikki on kiinni Jeesuksen rakkaudesta ja sitoutumisesta minuun ja näihin muihin. Hänelle riittää se, mitä minä olen. Ainoa mahdollisuuteni palvella häntä on laskea suojamuurini ja antaa Jeesuksen uudistaa uskomukseni hänestä, itsestäni, näistä toisista ja tehtävästäni. Jeesus rakastaa minua loppuun asti ja armahtaa minut. Tämä lupaus on se järkkymätön kallio, joka luo minuun rohkeuden seurata Jeesusta sinne, minne hän vie minut toisia rakastamaan.
Maanmuuttajat-johtajakoulutuksen keskeinen osa on raamattureflektiot, joissa lukija asettuu tekstin puhutteluun. Tiedollisen selittämisen sijaan tavoitteena on aito ja rehellinen kokemus tekstin äärellä sen henkilöihin samastuen. Tässä reflektiossa tekstinä on Joh. 21:15–19.
Teksti: Hanna Räsänen
Kuva: Pexels
Artikkeli on julkaistu Kylväjä-lehdessä 1/22.
