Kätensä menettänyt Sandagsuren ei saanut äidiltään sääliä vaan pyykkilaudan
Mongolian Arhangaissa vammaisten asema paranee yksi perhe kerrallaan. Tehdasonnettomuudessa kätensä menettänyt Sandagsuren kasvoi uhrista aktiiviseksi kansalaiseksi.
Jurttien puuosia valmistavassa tehtaassa suuret koneet pyörivät tavalliseen tapaan, vaikka maa oli kaaoksessa. Oli vuosi 1992, ja viimeiset neuvostoliittolaiset sotilaat olivat poistumassa Mongoliasta. Kukaan ei tiennyt, mitä kommunismin romahtaminen saisi aikaan Neuvostoliiton avusta täysin riippuvaisessa maassa.
Tehtaassa työnjohtajana toiminut Sandagsuren yritti parhaansa mukaan keskittyä tehtäviinsä, mutta yhtenä päivänä hommat menivät pahasti pieleen. Puun sijaan leikkaava terä katkaisi Sandagsurenilta käden.
Amputaation jälkeen 25-vuotias mies oli shokissa. Tehdastyöhön hänestä ei enää ollut. Hän asui Arhangain köyhässä paimentolaisprovinssissa, jossa elanto oli terveelläkin kovan työn takana. Lisäksi kommunismi oli jättänyt karun perinnön, jossa ihmisen arvo oli saman kokoinen kuin hänen yhteiskunnan hyväksi antamansa työpanos.
Kommunismi oli myös hävittänyt kansasta yritteliäisyyttä ja luovuutta. Niiden tilalla oli turta käskyjen noudattaminen. Tässä ilmapiirissä Sandagsurenin oli vaikea edes kuvitella, että hän voisi itse vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa ja jatkaa elämää edes vähän kuten ennenkin.
Kotitöillä katkeruutta vastaan
Äiti katseli masennukseen vajoavaa poikaansa ja mietti, mikä nyt olisi rakkautta. Sääli ei sitä olisi. Hän kannusti Sandagsurenia aloittamaan taistelun omasta itsestään.
– Olin sairaalassa 186 päivää, ja äiti odotti minua kotona. Kun lopulta palasin, äiti ei itkenyt eikä voivotellut. Hän ojensi minulle pyykkilaudan. Sain pestä omat vaatteeni, ja osallistuin muihinkin kotitöihin.
Sandagsuren huomasi, että hän pystyy edelleen tekemään yhtä ja toista. Tämä kasvatti itseluottamusta. Tutustuessaan toisiin raajansa menettäneisiin hän huomasi, että proteesin avulla hänestäkin voisi tulla sosiaalisesti rohkeampi.
– Saatuani proteesin, näytin taas samanlaiselta kuin muutkin.
2000-luvun alussa Mongolian hallituksella ei vielä ollut näkemystä vammaisista ihmisistä yhteiskunnan tasavertaisina jäseninä. Heidän mahdollisuuksiaan osallistua ja saada palveluita ei huomioitu eikä kehitetty.
Kansainväliset kehitysyhteistyöjärjestöt olivat huomanneet puutteen. Ne tulivat kysymään, millaista tukea Mongolian vammaiset ihmiset heiltä toivoivat. Yksi järjestöistä oli Kylväjä.
Polttopuista politiikkaan
Sandagsurenin perhe lähestyi Kylväjää ensimmäisen kerran pyytääkseen avustusta polttopuihin talven varalle. Perhe sai kuulla, että Arhangaissa oli käynnistynyt vammaisten osallisuutta yhteiskunnassa edistävä kehitysyhteistyöhanke.
Sandagsuren innostui. Hän perusti järjestön, joka on edustanut vammaisten ihmisten ääntä ja pitänyt esillä heidän näkökulmaansa yhteiskunnassa. Vuosien uurastus on tuottanut tärkeitä paikkoja myös niissä pöydissä, joissa linjataan Arhangain provinssin ja koko Mongolian valtion vammaispolitiikkaa.
Parantuneen politiikan lisäksi Sandagsuren iloitsee jokaisesta yksilöstä, jonka elämään hän on voinut tuoda uuden näkökulman. Hän auttoi esimerkiksi erään selkärankavamman kanssa elävän pojan vanhempia uskomaan, että heidänkin lapsensa voisi käydä koulua. Nykyisin poika työskentelee kirjanpitäjänä.
Kehitysvammainen ja spastisuudesta kärsivä poika puolestaan kehittyi Sandagsurenin ja Kylväjän tukeman urheiluvalmennuksen ansiosta kuulantyöntäjäksi ja kiekonheittäjäksi.
Jurtasta jurttaan tietoa keräämässä
Kylväjän kehitysyhteistyön erityisasiantuntija Eero Horstia palasi viimeiseltä Mongolian-matkaltaan hiukan haikein mieli. Suomen ulkoministeriöltäkin kiitosta saanut kehitysyhteistyö Arhangain vammaisten aseman parantamiseksi päättyy tämän vuoden lopussa.
Sitkeä ja laatutietoinen työ on vaikuttanut tuhansien ihmisten elämään. Parantuneet asenteet eivät tietenkään ole yksin Kylväjän ansiota, mutta vähäinen ei tämän pienen järjestön vaikutus ole ollut, Horstia kehuu.
– Tämä tunnustetaan Mongoliassa laajasti.
Kylväjä aloitti kehitysyhteistyön Arhangaissa parikymmentä vuotta sitten. Jurtasta jurttaan kulkemalla yritettiin selvittää, mihin sikäläiset toivovat tukea. Tiedonkeruu johdatteli aloittamaan työn alkoholin aiheuttamien ongelmien parissa. Yksi niistä on edelleen perheväkivalta.
Luiskaa pitkin klinikalle
Ulkoministeriön tuella on voitu edistää vammaisten ihmisten ja naisten aktiivista kansalaisuutta esimerkiksi koulutuksella, tarjoamalla käytännön tukea ja vahvistamalla vammaisten ihmisten ja naisten omia järjestöjä.
– Emme ole menneet mestaroimaan, vaan olemme halunneet kysyä kuin Jeesus: ”Mitä tahdot, että minä tekisin sinulle?” Vastaukset ovat saaneet meidät esimerkiksi vaikuttamaan yhdessä paikallisten viranomaisten asenteisiin ja rakentamaan kymmenille klinikoille pyörätuoliluiskan.
Kehitysyhteistyön suuri haaste on saada aikaan vaikutuksia, jotka eivät kulu pois, kun hankkeet päättyvät. Eero Horstia tietää tämän, sillä hänellä on 30 vuoden kokemus vaativista ja vaihtelevista olosuhteista eri puolilla maailmaa.
– Kun ymmärtää, että jokaisella ihmisellä on Jumalan kuvana absoluuttinen ihmisarvo, syntyy rakkaus ja halu auttaa. Tämä synnyttää sekä pitkäjänteisyyttä että ammattilaisuutta.
Horstia muistuttaa, että ammattilaisuutta tarvitaan, jotta rakkauden tunteet ja hyvät toiveet muuttuvat laadukkaaksi kehitysyhteistyöksi.
Teksti: Danielle Miettinen
Pääkuva: Sandagsuren kertoo tarinaansa rohkaistakseen vammaisia ihmisiä ja heidän perheitään uskomaan omiin voimavaroihinsa. Kuva: Tegsh Tusgal.
